En ole pystynyt perjantain jälkeen kyennyt ajattelemaan järkevästi. Olen peloissani. Ja pieni ja yksin. En tiedä kenelle enää puhua tai keneltä hakea tukea. Solumuutoksia oli edelleen. Saan lähetteen naistentautien polille jatkotutkimuksiin, en edes jaksa muistaa kyseisen operaation nimeä. Tiedän sen verran, että mulla on parantumaton sairaus johon ei ole olemassa hoitoa. Vaihtoehtoisia viruksia on sata ja niistä 13 aiheuttaa kohdunkaulansyöpää. Joo, eli mulla on HPV. Ja mun tuurilla mulla on sellainen virus joka aiheuttaa syöpää. Olen peloissani. Helvetin peloissani. En vaan pääse yli siitä että kaikki tää tapahtuu mulle. Epäreilua.

En ole tyytyväinen edes eiliseen vaalitulokseen. Enkä siihen etten saanut sitä kivaa kämppää. Mutta pääasia että sain Ikeasta torstaina kaiken tarvittavan. Nyt multa näyttäis puuttuvan enää kylpypyyhkeet, veitsisarja ja DVD-soitin. Muuten on aika pitkälti kaikki. Ja vein tänään UFF:n laatikkoon kolme muovipussillista vaatetta, tuli oikein hyvä mieli kun niitä etsiskelin koko yön. Kahteen asti ainakin kun en saanut unta. Rekisteröidyin huuto.nettiin ja yritän huutaa sieltä yhtä vaatesettiä. Että eipä tässä sen kummempaa.

Oon yrittänyt puhua perheelle tuosta sairaudesta. Ne ei huomioi sitä, että prosentuaalisesti sen syöpäviruksen kantaminen on kohtuu todennäköistä. Mutta mitäänhän ei voi varmaksi sanoa ennenkuin mä pääsen tutkimuksiin. Jännittää niin paljon että oksettaa. Mitä nopeammin saan lähetteen sinne polille, sitä parempi. Pelkään vaan sitä tulosta ja toivon olevani väärässä. Olen masentunut ja yksinäinen. En jaksa esittää muuta. Kirjoittelin yhden lupaavan naisen kanssa sähköpostia ja jouduin katkerasti pettymään. Se antoi ymmärtää olevansa vapaa ja kiinnostunut, mutta yllätys yllätys, sillähän on mies ja lapsi. Lapsesta tiesinkin mutta miehestä en. Törkeää harhaanjohtamista. Olen oikeasti surullinen, ei noin saa tehdä toiselle ihmiselle! Toisaalta se ei tiedä mitä mun elämässä on menossa ja varmasti pyytäisi anteeksi jos tietäisi. Se vaan ei lohduta nyt.

Mietin ihan tosissani tässä parina yönä että mun pitää kirjoittaa testamentti. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Ei sais olla tämmösiä ajatuksia tän ikäisenä. Testamentti. Ikää 22. Morjes. Ehkä en halua sekoittaa ketään tähän mun elämään, ei kenenkään tarvitse joutua katsomaan tätä taistelua joka on etukäteen jo hävitty. Säälin mun vanhempia kun ne joutuu katsomaan tätä, ja silti valehtelee itselleen eikä hyväksy totuutta. Ne on joutuneet kärsimään mun takia niin paljon, ja katsoneet liian pitkään tätä taistelua. Onhan se jo ihan fakta etten mä elä pitkään. Mä tulen kuolemaan ennen mun vanhempia. Ja mun vanhemmat ja veljet joutuu katsomaan sen katkeran taistelun. Ne tulee näkemään nousun ja lopullisen tuhon. Ja se surettaa mua. Se murskaa mut. Tää on niin väärin. Ei kenenkään pitäis joutua katsomaan oman lapsensa taistelua. Se on väärin, rumaa ja erittäin epäoikeudenmukaista. Jos mä olisin eläin, mut olis jo hoidettu. Toisaalta, jos mä olisin eläin, mut olis jo lopetettu. ARMOA!