Sitä tässä on mietitty tovi. Mitä ne minusta tahtoo? Tuntuu, että jokainen haluaa jotain ja mä en tiedä puolistakaan että haluanko leikkiä mukana. Olen niin kyllästynyt elämääni ja osaan siinä olevista ihmisistä. Päivät ei eroa toisistaan. Herään, käyn Lammilla jos menen iltaan töihin, ajan töihin, ajan töistä kotiin, jumitan / käyn jossain juomassa pari ja menen nukkumaan. Kaikki päivät samaa. Huolimatta siitä vietänkö iltaa kotona vai siellä jossain muualla, olen ihan yhtä onneton ja tuntuu että seurassakin haluaisin vain katsella seiniä ja unohtaa olevani siinä. Olen niin hämmentynyt tilanteesta jossa elän ja oikeastaan olen onneton. Olen suunnitellut asioita paljon, mutta asiat eivät järjesty suunnitelmani mukaan. Asialle olisi varmaan syytä tehdä jotakin.
Mietin tänään nauraen työnkuvaani ja motivaatiotani ylipäätään mihinkään. Jos olisin koulussa ja joutuisin kirjoittamaan esseen työnteostani ja työpaikastani, se olisi varsin mielenkiintoista luettavaa. Täsmennän tätä essee-ajatusta joskus ja ehkä vielä omaksi huviksi kirjoitankin kyseisen esseen, mutta nyt en juuri jaksa kiinnostua Wordin kanssa tappelemisesta. Sitä paitsi luultavasti luetteloisin vain ranskalaisin viivoin (mitä vittua ovat ranskalaiset viivat ihan oikeasti, tavallisia väliviivoja ja luettelomerkkejä vain??!!) asioita joita päähäni putkahtelee. Niin teen itseasiassa nytkin. Vittu.
En osaa enää edes blogata kunnolla. Onneksi kirjoitankin tätä itselleni enkä kenellekään muulle. Fiilistelen tässä kirjoittaessani Kaija Koon biisiä Kaunis, rietas, onnellinen. Pystyn samaistumaan biisin sanoihin jonkin verran ja se saa mut hyvälle tuulelle. Biisi on mahtava. Kaikin puolin Kaijan musiikki on aivan huippua. Mutta tottahan se on, en mä tartte lupaa keneltäkään ja voin tehdä mitä vittua lystään, liian kaunis olen häpeämäänkin. Ehkä pitäis joskus kokeilla sitä häpeämistäkin, mutta toisaalta ei tässä vaiheessa ole mitään väliä enää. Välillä saattaa olla että tunnen pienoista häpeän astetta viime aikaisista tekosistani, mutta se on hyvin ohimenevää. En jaksa enkä halua hävetä että kerrankin tuntui tovin että olin oikeasti elossa. On se parempi kuin se, että ennen koin elämäni huippuhetket kun pääsin nukkumaan. Olisin voinut asua sängyssäni. Rakastan edelleen nukkumista ja löhöilyä, mutta ehkä mun elämään on löytymässä sisältöä.
Sisältöä löytyi elämään huomattavasti lisää kun poni vaihtoi tallia. Millaista adrenaliinia vereen saakaan aikaan se, kun radalla antaa ponille ohjaa, nousee kevyeeseen istuntaan ja antaa ponin painaa kiitolaukkaa niin että tytöltä tulee vedet silmistä! Se on myös niitä hetkiä kun tuntee elävänsä. Kuten muut hetket hevosten parissa. Eläinten kanssa olen eri ihminen. Huomaan sen itsekin. Mutta niille ei tarvitse esittää mitään, ne eivät oleta minusta mitään eivätkä ne odota minulta mitään vastineeksi pyyteettömästä rakkaudesta. Ihmiset eivät ymmärrä käsitettä pyyteetön rakkaus. Kaikesta täytyy hyötyä jotain, tai se ei maksa vaivaa. Eläimet eivät ymmärrä sellaisesta mitään. Niille ihminen kelpaa sellaisena kuin on, kunhan kyseinen ihminen kohtelee eläintä hyvin.
Eksyin jännän äärelle tässä mietiskellessäni. Rasittavaa odottaa josko puhelin soisi tai saisin edes tekstarin, mutta tuskin tänään. Ehkä huomenna. Huomenna aion herätä ajoissa ja käydä sekä ratsastamassa että hoitamassa pikkuponipojat ja käydä koirienkin kanssa lenkillä ennen töitä! Puuhaa riittää, ja se on hyvä. Fiilistelen tässä sen verran vielä että laitoin soimaan Pinkin biisin Please don't leave me. Olen varmaan kuluttanut tämän biisin puhki, mutta siinä on sanomaa. Ja tunnistan itseni tästäkin. En voi tapahtuneille asioille enää mitään ja luultavasti en koskaan opi katumaan tekemisiäni, mutta olen yksinkin ehjä. En pelkää kulkea yksin tässä maailmassa. Ja voi olla että ei kauaa tarvitsekaan. Edellisen lauseen kukin ymmärtäköön tavallaan. Niin minäkin teen ja elän sen mukaan.
Tässä tämä tällä kertaa. Kiitos, anteeksi ja näkemiin.
