Henkisesti todella raskas päivä. Vaistomaisesti säikähdin joka kerta kun puhelin soi tai tuli viesti. Ihan oikeasti, pelkään äitiäni, mutta päällimmäisenä taitaa kuitenkin olla huoli. Ei meillä aina ole ollut tällaista, että suututaan ihan pikkuasioista ja liioitellaan. Meillä oli joskus ihan tasaista ja pystyttiin jopa puhumaan. Teininä asia ei ollut ihan näin. Olin omasta mielestäni hirveän hankala, ja asioista on keskusteltu monta kertaa. Kun kirjoitin armeijasta kirjeen kotiin, jossa pyysin anteeksi kaikkea aiheuttamaani harmia, koin jonkinlaista henkistä kasvua. Silloin isäni sanoi, että he ovat äidin kanssa kiitollisia että ovat meidän kanssa päässeet oikeasti helpolla verraten muutamaan tuttavaperheeseen ja heidän lapsiinsa.

Meitä sisaruksia on kehuttu siitä, että meidät on kasvatettu käyttäytymään hyvin. Huomaan sen kyllä töissä, asiakkaat ovat välillä todella hämmentyneitä kun teitittelen heitä. Ja osalle sitten ihan suoraan vittuilen päin näköä. Työpaikkani on liki avohoitolaitokseen verrattava paikka. Vahinko, ettei asiakkaiden otsassa lue sen enempää ja tuntuu olevan hirveän ylivoimaista ensinnäkin tervehtiä, kiittää ja esittää asia. Parhaita ovat asiakkaat jotka tulevat raha kourassa mykkänä seisomaan tiskin eteen. Yleensä näiden kohdalla vain tervehdin ja jatkan heidän tuijottamistaan, josko he vaikka ottaisivat seuraavan askeleen keskustelussamme. Tai sitten myyn heille kalleimman saatavilla olevan tuotteen, yleensä sillä saa jo kielenkannat irtoamaan. Voi ei, lupasin töissä olla sen pahemmin bloggaamatta asiakkaista ja työstäni sen tarkemmin.

Olin siis bloggaamassa äidistäni. Luulen, että kunhan tilanne tästä tasoittuu niin istutan äitini pöydän ääreen ja kysäisen ihan suoraa että mikä on ongelma ja onko oikeasti kaikki hyvin. Olen kyllästynyt olemaan ainoa aikuinen näissä meidän perhesuhteissa. Ei siis liene ihme, että olen työpaikallanikin sellainen turvallinen, pehmeä, lempeä ja huolehtiva äitihahmo. Johtunee siitä, että aina työporukalla jonnekin lähdettäessä olen kuski. Ja parhaassa tapauksessa haen, vien, kuskaan, toimitan ja kannan kotiin. Paras esimerkki tästä lienee tapaninpäivä, joka vietettiin työporukalla baarikierroksen merkeissä. Ajoin neljä kertaa edes takaisin naapurikuntaan. Matkaa suuntaansa noin 25km. Toiseksi viimeisellä kerralla lähdin hakemaan työkaveriani naapurikunnan paikallisesta kun se meni kiinni, itsehän sijaitsin silloin kotipaikkakunnallani ja lähdin naapurikuntaan vain hoitamaan toisen työkaverini koirat. Eksyin taas aiheesta jännän äärelle. No, ei se mitään.

Huolimatta varsin kyseenalaisesta maineestani (kylmä, tunteeton, ilkeä, häijy, paha suusta, vaikea, vittumainen) olen iloinen siitä, että olen työkavereideni keskuudessa pidetty ja haluttua seuraa. Erotan ystävyyden ja hyväksikäytön toisistaan, tässä on kyse ensimmäisestä. Jälkimmäiseen ei oikein ole varaa, sillä silloin loppuu viimeinenkin auttamisenhalu. Ja minähän autan aina ja pyyteettömästi niitä, joista välitän. Tiedän voivani kääntyä kyseisten ihmisten puoleen jos tarvitsen itse ihan mitä tahansa, oli se sitten rahaa, keskusteluapua, muuttoapua, kyytiä tai ihan mitä mieleen pilkahtaa, you name it. Olen tästä saanut jo todisteitakin. Sairaudessani työyhteisö on ollut isommin tukena kuin varsinainen perheeni.

Työporukassani (siinä tiiviimmässä) onkin lentävä huuli siitä, että olemme yhtä suurta perhettä. Ottaen huomioon että meitä on laskutavasta riippuen kolmesta viiteen. Olen siis kahdessa paikassa saman firman alaisuudessa töissä, siitä kaksi eri työporukkaa. Ja arvatkaas mistä tämä perheläppä lähti liikkeelle? Siitä, että kesäkauden päättäjäisissä me käytiin tällä kolmen kokoonpanolla sekasaunassa alasti, ihan niinkun perheet tekee. Ollaan siis yhtä suurta perhettä. Ja minä työpaikan juniorina olen se äiti-hahmo. Olen ylpeä työperheestäni, heiltä saan juuri sitä pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää ja tukea jota en omaltani saa. Tämä on ensimmäinen työpaikka jossa oikeasti tunnen kuuluvani joukkoon. Olen ehtinyt kiertää monta monituista paikkaa, mutta nyt tuntuu kuin olisin tullut kotiin. Ja niin mä olenkin.

En tiedä, ehkä huominen on sitten taas hivenen helpompi. Jos ei helpompi, niin ainakin pidempi. Täytynee kirjoittaa muutama rivi vielä poniblogiin.