Seuraavassa elämässä lakkaan tuntemasta huonoa omaatuntoa mm. kaikesta. Kyllä, nyt iskee taas äitikompleksia. Kolahti aika kipeästi kun soitin äidille kun töistä pääsin ja saan sitten vastaukseksi suoraa huutoa höystettynä itkulla. Kuinka minä olen taas ajattelematon paska. Minulla ei ole röntgenkatsetta ja inhimillisten vikojeni lista on aika massiivinen muutenkin, huolellisuus ja täsmällisyys sekä tarkkuus eivät ole hyveitäni. Epäilen silti että suurin osa puhelun sisällöstä oli liioiteltua. Mutta ei tässä auta sitten kai kun joka kerta nussia pilkkua ja toimia niinkuin isorouva tahtoo. Kukas minä olen sitä protestoimaan?

Tänään on tullut silkkaa sitä itseään niskaan oikein tuutin täydeltä. En jaksa edes ottaa kaikkea henkilökohtaisesti. Selkäkipu valvottaa ja tunnen olevani kuin maan matonen. Paha mieli ja haluaisin läimäyttää itseäni. Olenko ihan aikuisten oikeasti tyttärenä niin epäonnistunut, että mun niskaan saa kaataa kaiken? Vielä joskus multa lähtee mielenterveys tämän kaiken takia. Ja vielä joskus mä laitan pisteen tälle mun tallomiselle. Sanon suorat sanat. Ja tarpeen tullen laitan välit tyystin poikki. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä. Ja tiedän, että jo vuosia eräät henkilöt on seuranneet tätä menoa läheltä ja tulleet siihen lopputulokseen että tämä suhde ei ole ihan terve. Hei, ei se olekaan! Luuletteko, että minä en sitä olisi huomannut? Kyllä mua on pantu niin halvalla, kontrolloitu, manipuloitu ja tehty mun elämästä sellaista helvettiä välillä että osittain se johti siihen että meinasin kesän päätteeksi saada aivan totaalisen burn-outin.

Ja nyt kun pääsin avautumaan, niin kyllähän mun elämä voisi olla vaikeampaakin. Mutta voisi se olla vitusti helpompaakin! Yrittäkää mahduttaa samaan vuorokauteen työt, ponit, kissat, muut pakolliset menot ja vähintään 9 tuntia yöunta. Niin. Loppuu vuorokaudesta tunnit kesken. Ja ei siinä, voin mä niistä yöunista joustaa. Mutta pidemmän päälle mua ei väsyneenä, kipuisena ja kiukkuisena katsele kukaan. Luulin saaneeni elämäni sellaiseen balanssiin, että pystyisin yhdistämään valitsemani elämäntavan terveyteen ja sairauksien kanssa tasapainoiluun. Ei se mene ihan niin. Ja parasta on se, että ihmiset jotka ovat mut saattaneet alulle eivät tiedä sekunnin murto-osaakaan siitä mitä mun arki on ja mitä mun pään sisällä kulkee. Mä alan pikkuhiljaa sisäistää, että ei mulla ehkä ole loputtomasti sitä aikaa. Mulla on ollut selittämättömiä alavatsakipuja, tuntuu kuin joku viiltelisi puukolla sisältäpäin. Pelkään kuollakseni. En aio hakeutua lääkäriin, mainitsen asiasta kyllä kun menen kontrolliin.

Voi kun tietäisitte kuinka mua koskee. Koskee se, että kuinka vähän mun vanhemmat välittää mun sairaudesta ja mun terveydestä ylipäätään. Jos mä olisin äiti ja mun lapsi kävisi läpi samaa kuin minä, mä tarjoaisin ainakin keskustelumahdollisuutta ja kyselisin vointia muutenkin kuin vain vittuiluna. Koska ihan oikeasti, mulla on todella huonoja päiviä ollut tässä useita putkeen. Tiedän olevani jollain tasolla masentunut. Ensimmäinen askel parantumiseen on ongelman myöntäminen. Ja kyllä, mun asunto näyttää siltä että olen masentunut. Siisti ihminen en ole ollut koskaan, mutta yksinkertaisesti henkisen ylipainon takia en jaksa siivota. Tuntuu niin ylivoimaiselta kaivaa kaapista imuri ja edes pintapuolisesti esitellä sitä kämpälle. Tiskaus on jo ajatuksen tasolla niin vastenmielinen että mielummin unohtaisin koko asian.

Puhuin eilen isäni kanssa. Isä on pahoillaan siitä, että tietää mun kämpän olevan sotkuinen enkä siksi kutsu sitä ja äitiä kylään. Totuus on hieman toinen. Olkoon siinä uskossa, että kyse on vain siitä sotkusta. Oikea syy on se, etten tahdo nähdä niitä enempää kuin on pakollista. En tahdo moralisointia kodissani, en tahdo tarjota teetä ja näyttää siltä että olen onnellinen että tuppautuvat minun kotiini tekemään tupatarkastusta. Haluaisin päin vastoin repiä enemmän etäisyyttä. Haluaisin taas osata nauttia elämästäni. En enää osaa. Unohdin kaikessa kiireessä, miten nautitaan siitä mitä on. Pienet asiat tekee mut iloiseksi edelleen, mutta en voi sanoa eläväni elämäni parasta aikaa. Mä elin sitä tovi sitten. Se tuntuu kuin eiliseltä, mutta siitä on useampi vuosi.

Olen tässä illan mittaan katsonut surkeita ohjelmia nettitv:stä ja itkenyt itkemisestä päästyäni. Tunnen olevani niin järjettömän huono ihminen. Aiheutan vanhemmilleni aikuisena enemmän harmia kuin teininä koskaan. Tarkoitan pelkkää hyvää ja painan välillä oikeasti oman jaksamiseni rajoilla ja kiitokseksi saan aina ennemmin tai myöhemmin paskaa. Se on kai sitten vaan totuttava tähän että tätä se on. Elämä meinaan. Silkkaa paskaa.

Ainoa asia mikä mua on lohduttanut on Ismo. Ismo sai aikaan hysteerisen vollotuskohtauksen kun itkiessäni se tuli puskemaan vasten mun kasvoja ja nuoli kyyneleet kasvoilta. Sitten jotenkin ajattelin että kuinka joku on koskaan voinut (kahdesti!!!!) antaa noin ihanan kissan pois. Jumalauta. Mä rakastan tuota kissaa niin että kipeää tekee! Se on viimeiset kolme tuntia vaan kiehnännyt tässä mun kimpussa, tullut syliin ja kehrännyt, puskenut kasvot vasten kasvoja ja vaan ollut lähellä. Ihan kun se tietäisi itsekin miten paljon se mulle merkitsee. En usko, että mikään muu eläin pystyisi samaan.

Surullisenakin ajattelin, miten yksinäinen välillä olen. Omaa valintaa se on, ainakin osittain. Olisin niin onnellinen jos saisin vaikka nukkua yhden yön jonkun kainalossa. Ruikutan vaan minkä kerkiän. Mutta ei se mitään. On mulla Ismo joka nukkuu tiukasti vieressä koko yön. Mutta ei se ole sama asia. Seuraavassa elämässä mä tahdon sellaisen aikuisten parisuhteen. Tai hyvän diilin jossa oltais niinku keskenämme parisuhde mutta muulle maailmalle ei kerrottais mitään. Tai siis niin. En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä mä tällä ajan takaa, mutta pääasia on että minä ymmärrän itse. Vai ymmärränkö sittenkään? En tiedä. Tuntuu vaan niin käsittämättömän pahalta. Riittämättömyyden tunne on uskomaton ja se rikkoo kohta kaikki rikottavissa olevat rajat.

I'm miserable piece of shit.