Tulipahan laitettua tuommoinen otsikko. Joo, Kylli-täti vihaa. Tällä hetkellä vihaan mahaani. Minulla on diagnoosikin siihen, ja se on ärtyvä paksusuoli. Se on diagnoosi selittämättömille ruoansulatuksen häiriöille jotka johtuvat rakenteesta ja/tai ruokavaliosta. Mulla on sellaisia ruoka-aineita joita täytyy vältellä, koska maha tulee hirveän kipeäksi jos niitä erehdyn syömään. Porkkana kaikissa muodoissa on ylivoimaisesti pahin. Sitten tulee kypsentämättömät juurekset, viljat (suurissa määrin), broilerin- ja sianliha ja tuliset ruoat. Ja juuri tällä hetkellä mulla on sellainen kiputila päällä, että olen syönyt jotain sellaista mistä maha ei tykkää. Vaimo ehdotti tutkimuksiin menoa, koska mun tila huononee ja jos tätä tahtia poksahtelee esiin lisää ruoka-aineita joita en voi syödä niin elän kohta pelkästään lehtipihvillä ja salaatilla.
Sitä paitsi olen huolissani terveydestäni muutenkin. Ja mielenterveydestäni. En nyt itseäni lähtisi hulluksi tituleeraamaan, mutta kai mulla jonkinasteinen bipo on. Huomattavasti parempia kausia ja sitten huonompia, jolloin mikään ei kiinnosta ja kämppä on sen näköinen että täällä asuu vakavasti masentunut henkilö. Joudun vielä tuskissani odottamaan korkean riskin HPV testin tulosta. Tiedän sen olevan positiivinen. Olen aivan varma siitä.
Pelkään itseäni, pelkään ihmisiä, pelkään elämää. Vihaan tätä tunnetta. Tiedän, että pitäisi olla nukkumassa jo koska joudun menemään töihin jo varttia vaille yhdeksään. En vaan saa millään aikaiseksi mennä nukkumaan. Pelkään etten saa nukuttua kuuhulluuden takia, tai jos saan nukuttua niin näen painajaisia. Plus kissoilla näyttää olevan jälleen ralli meneillään. Ja idioottinaapurillakin kuulosti basson jytäävän.
Huomisen kun jaksaa, niin olisi taas kaksi päivää ponintäyteisiä vapaapäiviä. Ellei mun maha tapa mua ensiksi. Palelemisesta päätellen mulla on edessä tosi hilpeä yö. Siispä nappaan pari Libraxia ja menen peiton alle kylkiasentoon toivomaan parasta. Onneksi lääkäri suostui kirjoittamaan noita kramppilääkkeitä, ne on pelastaneet monta huonompaa päivää.
Ja ai niin, kaikki te jotka väitätte että kissat ei voi olla onnellisia eikä niillä ole riittävästi tilaa juosta ja riehua yksiössä: tukehtukaa siihen itseensä. Kyllä ne kissat keinot keksii miten pääsee painelemaan täysillä ja juoksutila moninkertaistuu kun käyttöön ottaa ikkunalaudat, seinät ja sängyn alustat. Toki nää mahtu paremmin juoksemaan kaksiossa keittiöstä parvekkeelle, mutta veikkaan että yksiössä elämänlaatu on parempi ja ruokintakin kohdillaan kun älysin vaihtaa markettipaskasta pois. Ja onhan se kiva että keksitään vähän jäynää.
Tänään tosiaan olen syönyt täytetyn croissantin (kalkkunaleike + juusto + kurkku + salaatinlehti), suklaadonitsin ja uunissa tehtyä kasvispyttipannua (peruna, sipuli, sekalaiset kasvikset). Näistä veikkaisin kivun aiheuttajaksi perunaa, sillä aika pian tuon pyttipannun jälkeen kivut alkoivat. Kuumetta ei ole, eli kyseessä ei ole umpparin puhkeaminen. Kivut on samanlaiset kun edellisellä kerralla kun söin jotain mitä ei olisi pitänyt. Edellisen kerran suorastaan saatanallisia kipuja oli loppukesästä kun erehdyin syömään katkarapukeittoa, johon joku valopää oli niitä porkkanoita laittanut. Saas nähdä tuleeko huomenna verta... En jaksaisi lähteä taas testaamaan ja kokeilemaan mikä noista ruoka-aineista on taas sellainen jonka saa laittaa kiellettyjen listalle. Ja jos jotakuta kiinnostaa, miten tuota kartoitan niin käytän altistustaktiikkaa. Syön koko päivän vain paria raaka-ainetta ja sitä kautta rajaan kipua / oireita aiheuttavat muutamaan ja sitten suljen vaihtoehtoja pois. Porkkanan kohdalla tätä ei tarvinnut tehdä, koska oireet olivat niin selkeät ja osasin yhdistää ne suoraa porkkanaan, viimeistään surullisen kuuluisalla kesäisellä Ikea-reissulla. Söin lihapullia ja epähuomiossa kipollisen porkkanaraastetta. Taisi kulua puoli tuntia ja sitten pääsinkin viivana kiitämään vessaan itkemään ja (anteeksi groteski ilmaus) paskomaan verta. Veri liittyy aina asiaan. Sitä on tiedossa yöllä, tai viimeistään huomenna aamulla.
Ja tällä päivityksellä ei taaskaan ollut minkäänlaista motiivia. Toivon vain hieman ymmärrystä kanssaihmisiltäni jotka tietävät näistä mun taudeista ja ymmärtävät sen verran etten ihan kaikkea jaksa ja mulla on niitä huonoja ja suorastaan surkeita päiviä paljon. Viikoittain siis. Vielä toistaiseksi ne eivät vaikuta työkykyyn muuten kuin työmotivaatiota laskien. Kyllä sekin päivä tulee, kun niiden takia täytyy olla pois töistä. Varsinkin jos viime kesä toistuu ja annan paineen käydä ylivoimaiseksi niin, että menetän elämästäni kaiken mielekkyyden ja loppuunpalaminen liippaa läheltä. Eikä siinä, kyllähän mä jaksan tiettyyn pisteeseen painaa vaikka sitä 10-16 tuntista päivää jatkuvasti, MUTTA kun sanon tarvitsevani lepoa tai hitaampaa tahtia niin mulle on sitä syytä antaa. Sanon siitä nimittäin sen kerran ja sen jälkeen vedän itseni loppuun.
Pelkään ensi kesää tuhottoman paljon. Millaisiin hoitoihin joudun ennen sitä? Mitä muuta kremppaa tässä tulee? Olenko mä kesällä enää työkykyinen? Olenko mä kesällä hengissä? Kuinka moni mut on siihen mennessä jo hylännyt? Mitä kaikkea tässä täytyy jaksaa vielä ennen luhistumista? Pettääkö multa viimeinenkin kynsi jolla roikun elämän syrjässä kiinni? Mitä mulle tapahtuu? Liikaa kysymyksiä, joihin mulla ei ole vastausta. Eikä luultavasti kenelläkään muulla. Kohtalo ja sattumien summa sanelevat mun elämää. Entä jos viimeinenkin palo, mikä mussa on elämänhalua jäljellä, päättää sammua? En mä huoli enää eläimistäni, mulla on niille kaikille jatko selvillä. Mä olen huolissani itsestäni.
Ai niin, haluan että mut tuhkataan. Ja jos mun elimissä on jotain viemiskelpoista, niin ne saa antaa sellaiselle joka niitä tarvitsee. Hittoako mä niillä enää sitten teen? Toivottavasti mä pääsen sellaiseen paikkaan josta sisäinen rauha ei lopu eikä mulla ole enää kipuja. Ajattelen kuolemaa, ihan päivittäin. Mä tiedän, etten elä pitkään. Todennäköisesti kuolen ennen mun vanhempia. Kuolema on ajatuksena jotenkin lohdullinen. En pelkää kuolemaa, eikä se olis mikään vahinko vaikken aamulla enää heräiskään. Kunhan kuoleminen ei käy kipeää. En kestä kipua. Ja sitä on onneksi tiedossa jatkossa paljon!
Tänään olen kaivannut toisen ihmisen läheisyyttä. Kosketusta, hellyyttä. Halausta edes. Nyt pahimpien kipujen laannuttua olisin noiden kramppien aikana toivonut vierelleni ihmistä, pitämään kädestä tai silittämään hiuksia tai ihan mitä tahansa. Kärsin yksin. Oma vikani, en pyytänyt tueksi ketään. Muistan sen ensi kerralla, että jaettu tuska on puolitettu tuska.
