Voi jösses tätä kärsimystä ja riutumista... Miten tuskallista onkaan istua ihan toisen vieressä, mutta silti niin kaukana. Tuntuu, kuin sydän tulisi rinnasta ulos ja iho huutaa ääneen kaipausta toisen kosketukseen. Siitä on niin kauan... Talvikin ehti tulla ja mennä. Miksen osaa kääntää sydäntäni off-asentoon, vaan se väpättää kuin pikkuporsaan innostunut saparo toisen lähellä?!

Miten ihanaa onkaan olla rakastunut, ja toisaalta miten turhauttavan rasittavaa kun se on (kai) yksipuolista... Ja vielä kun kaikki täytyy ääneen kieltää! Että ei tässä mitään ole tekeillä. Mutta kun on tekeillä! Ainakin minusta. Analysoin kaikkea ja kaikkia elkeitä, ilmeitä, sanoja, tekoja... Tänäänkin analysoin päässäni, että tarkoittikohan suklaajäätelöllä lahjominen jotain erityistä. Äh, en ole pitkään aikaan tuntenut itseäni näin ihastuneeksi teinitytöksi. Ärsyttävää. Vatsa on täys lepattavia perhosia ja sukat pyörii jaloissa. Ja kesällä meno vaan pahenee.

Voisinkohan säätää itseni kesäksi puolelle teholle, niin pysyisin jotenkin edes järjissäni ja toimintakykyisenä. Se on tuo lämpö ja halvatun aurinko kun aiheuttavat jopa minussa sellaisia jänniä juttuja... Melkein tunnen itseni kissaksi keväällä, hyvä etten ääneen mourua, möykkää ja metelöi. Onneksi teen sitä vain tänne blogiini ja pääni sisällä. Voi luoja. Olen ihan sietämätön. Vaihdoin puhelimeenkin kyseisen henkilön kohdalle ihan ikioman soittoäänen. En kestä itseäni enää sekuntiakaan tämmöisenä. Olen iljettävä ja vastenmielinen. Hyi. Ja IHANA. <3