Minä muistan hassuja asioita. Muistan millaisena eräs minulle ennen niin rakas ihminen joi Liptonin Yellow Label - teensä, miten hän haukkui minun "makuteeni", muistan miltä eräät ihmiset tuoksuvat, muistan lauseita sieltä täältä, muistan miten eräiden ihmisten kosketus tuntuu hyvältä, muistan miten ollaan kuunneltu jotain biisiä ja millaisia tunteita se on herättänyt...

Äh, olen ihan ylitunteellinen ja iljettävä ja ällösiirappinen pikkuolento.

Haluaisin niin vaan uskaltaa kertoa tunteistani. Mutta en voi. En mitenkään, ei koko suhteessa olisi järkeä ja satuttaisin vain itseni pahemman kerran. Mutta en myöskään osaa kääntää sydäntäni pois päältä! Ehkä se näkyy minusta kilometrin päähän, ehkä ei, mutta kaipaan lähelleni tuota ihmistä. Kaikki muut ovat vain korvikkeita. En minä tarvitsisi mitään ihmeellistä. Viereen nukkumaan, juttelemaan niitä näitä ja olemaan lähellä. Sitä minä haluan, sitä minä tarvitsen. Ja kuitenkin, sitä minä en saa. Järki sanoo toista, tunteet toista. Siksi on niin vaikeaa olla sekä järki- että tunneihminen. Harvat ovat molempia. Minä olen.

Kärsin tästä alkukesästä enemmän kuin aiempina vuosina. Hormonit hyrrää ja unentarve on jotain aivan mahtavaa. Ja sen lisäksi ruokahalu! En edes ole lihonut vaikka syön aivan hillittömiä määriä ruokaa. Ja olen jopa laittanut perheelle ruokaa tässä hyvin monena päivänä putkeen. Listalla on ollut liha-sienipyöryköitä kera perunamuusin, kermakastikkeen ja puolukkahillon, kermassa haudutettua broileria kera paprikan, tomaatin, mandariinilohkojen ja fetajuuston ja viimeisimpänä (epäonnistunutta) broileria viinissä.

Äh. Ketä minä yritän huijata? Olen rakastunut ja kärsin.