Päätä särkee viidettä, vai peräti jo kuudetta päivää putkeen. Jatkuvasti ei satu, ja kipu on vain toisella puolella päätä, säteilee hartiaan myös ja koskee jonnekin silmänpohjaan. Hyvin vittumainen olotila. Ja mun pitäisi olla taas nukkumassa, huomenna on tiedossa taas töitä 7 tuntia ja koko aika siitä yksin. Viime yönä uni taisi tulla vasta neljältä, ja herätys oli vähän yli 11. 10 tunnin unentarpeella voin sanoa, että olin aamulla lievästi sanottuna haluton nousemaan sängystä.

Kuuntelen Stratovariusta ja fiilistelen. Kuuntelin joskus tämän tyyppistä musiikkia enemmänkin, mutta ainainen synkistely jäi kun löysin elämääni mielekkeitä asioita. Teininä oli vaan akuutti tarve angstata. Tai no, en mä ole siitä vieläkään päässyt yli. Tykkään edelleen angstata ja suhtautua mm. kaikkeen pessimistisesti. Tai ehkä enemmän realistisesti. Pessimisti ei pety koskaan, minä petyn kaiken aikaa ja milloin mihinkin. Pääasiassa ihmisiin. Lähes poikkeuksetta petyn ihmisiin ja niiden pahantahtoisuuteen ja oman edun tavoitteluun. Tuskin edes tiedätte kuinka pitkälle minä menisin muiden ihmisten takia. Korostan, että vain sellaisten ihmisten takia joista välitän. Tarpeen tullen tekisin ihan mitä tahansa rakkaideni eteen. Kuolisin, tappaisin, antaisin vaikka vaatteet päältäni ja rahat pankkitililtäni.

Yritin kirjoittaa taas. Aloitin lupaavasti sen kirjankin. Jumitan edelleen ykkösluvussa. Ei taida musta tulla dekkarikirjailijaa. Oikeasta aiheesta tekstiä tulee kyllä ja ihan tarkkojen yksityiskohtien kera. Dekkaristi ei oikein voi kirjoittaa kauhean melankolista tekstiä, sillä romantiikan ohella se taitaa olla ainoita tunteita joita saan itsestäni puserrettua ulos. Voisin tietysti kirjoittaa vaikka kymmenen A4 liuskaa kuvaillen lyijykynää (kokeiltu) mutta kuka sellaista jaksaa lukea? Haaveilen ihan tosissaan kirjailijan urasta, mutta kirjalliset lahjani tuntuvat rajoittuvan novelleihin ja runoihin. Voisin tietysti ruveta runoilijaksikin. Mutta olisi älyttömän siistiä kantaa läppäriä mukana joka paikkaan ja kirjoittaa kun tulee flow. Syventyä vaan siihen läppäriin ja tekstiin.

Runosuonikin on toistaiseksi ehtynyt. Ainoat runot joita päästäni tupsahtelee käsittelevät kuolemaa, epätoivoista rakkautta ja kaiken kaikkiaan vain supermasentavia aiheita. En jaksaisi aina kirjoittaa samoista aiheista. Tiedän, että blogissani esiintyvät hyvin usein samat aiheet, motiivit ja tunteet. Toistan itseäni, mutta silti jokainen päivitys on erilainen.

Ruoka sen sijaan... Siitä voisin kirjoittaa ihan kuinka paljon vaan ja toisekseen sitä voisin syödä ihan kuinka paljon vaan. Tänään en ole edes syönyt hirveitä määriä. Kaksi quick & tasty lohipasta pakasteateriaa, kolme aprikoosia, 1/5 sipsipussin, muutaman kovan pääkallokarkin, vähän vajaan 200g briejuustoa, kolme valkosipulisuolakurkkua ja töissä yhden karjalanpiirakan. Yhdistänkin tähän nyt sitten ruokapäiväkirjan. Kirjoitan ylös kaiken mitä syön päivän mittaan. Näppärää.

Ensi viikolla tiedossa kaikenlaista superjännää toimintaa, ja mahdollisesti surullistakin. Pikkujoulut ja vaimon tukemista. Laidasta laitaan mennään fiilisten kanssa. Ja hämmentyneenä ollaan ihan noin niinkun yleensäkin tunnepuolella. Olen ihan sykkyrällä. Mutta Pasilasta siteeraan Sesse Ensilumea: "Minä avaan solmuja, en sido rusetteja." Että ehkä saan tästä ainakin sykkyrän auki. Uudelleen solmittuna nättiin solmuun tuskin. Jepa, nyt on aivan pakko mennä nukkumaan. Heti viimeisen siiderin jälkeen, tulee uni paremmin ja ehkä painajaiset pysyy poissa. Viime yönä heräsin painajaiseen vaan kerran, melkein heti nukahtamisen jälkeen. Toivottavasti tänä yönä ei tarttee herätä ollenkaan!