Ihanaa, on jo toukokuu! Luonto alkaa vihertää, ja vihertää alan minäkin. Olen ihan superärsyyntynyt elämääni viime aikoina ja tiedän laiminlyöväni ystäviäni. En ole kovin hyvää seuraa, enkä oikeastaan ole hirveän kiinnostunut näkemään ihmisiä. Syytän työtäni, näen niin paljon kilipäisiä ihmisiä päivittäin että pyhitän mielummin vapaa-aikani itselleni ja kissoilleni. Unelmoin siitä, että saisin olla rauhassa ilman huonoa omaatuntoa.

Tiedän, etten tällä hetkellä ole ystävänä kummoinen ja olen lähiaikoina kuullut paljon sellaisia asioita joiden tähden laitan mielelläni otsaani leiman "huono ihminen". Tajuan jättäneeni pulaan ihmisen, joka olisi tarvinnut minua ja seuraani niin paljon... En tunne tätä ihmistä oikeasti edes hyvin, mutta en ole aidosti kerinnyt töiden ja muiden asioiden takia kylään. Se tunne jonka sisuksissani herätti tuo pysäyttävä uutinen oli aika sanoinkuvaamaton. En kyennyt kuin itkemään. Nyt tiedän, että yksinäisyyden takia ihmisestä voi tulla toimintakyvytön ja täysin terve ihminen sairastua valtavan menetyksen takia niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun ei enää pärjää yksin... Ei minusta ole häpeä hakea apua. Minusta on häpeällistä vain se, että minä en ole ollut tukena ja apuna. Mutta se tehtävä ei ole ollut minun.

Olen viime aikoina miettinyt miten minusta on tullut minä, ja voisinko minä lakata olemasta minä ja olla sen sijaan joku muu. Jos lakkaisin olemasta Kylli-täti ja olisinkin vaikka Jorma-setä. Ehkä minusta ei ihan setää saisi tehtyä, mutta voisin alkaa olla hyvä jätkä. En tiedä mistä tämä ajatus lähti, mutta ilmeisesti siitä ettei minulla ole hyvä olla omassa nahassani vaikkei ole mitään syytä olla onneton. Toisaalta jos olisin joku muu, niin en kamppailisi sen kanssa että saanko minä olla minä ja ylpeä minusta tällaisena. Ärsyttävää kun en osaa kirjoittaa ajatuksistani mitään sellaista virkettä tai lausetta jossa pohjimmainen idea tulisi selvästi esiin. En osaa selittää asiaa niin, että edes itse ymmärtäisin mitä yritän sanoa. Ainakaan lyhyesti. Meriselityksestä voisi jotakin saada selville, mutta yksinkertaisesti en jaksa kirjoittaa meriselitystä siitä, että jos minä en olisikaan minä vaan joku toinen, olisinko minä silti minä ja omasta mielestäni yhtä ihanan iljettävä.

Riudun parisuhdedraamoissani. Ihan kun en olisi jo tarpeeksi hukassa tunteideni kanssa, niin tajusin olevani korvannipukoitani myöten rakastunut. En sitten fiksumpaa kohdetta rakkaudelleni löytänyt kun itseäni vanhemman täysin juopon luuserin joka kohtelee mua kun paskaa. Nurkissa pyörii kuitenkin tyrkyllä ihan vallan kunnollisiakin miehiä ja naisia, mutta ne eivät vaan kerta kaikkiaan sytytä. Miehistä en juuri ole millänikään, mutta tuo nyt vaan on jotenkin niin... En minä tiedä... Ihana? Täysin kelvoton ja juo itsensä luultavasti hengiltä hyvinkin pian. Mutta se puhuu niin syvällisiä ja on kännissä kuin toinen ihminen. Plus sen vieressä on ihana nukkua. Mä olin jo unohtanut kuinka ihanalta tuntuu kun toinen hengittää korvaan, hipsuttaa ja paijaa. Olen jo iso tyttö, osaan olla sekaantumatta sellaiseen jossa tiedän häviäväni ja satuttavani itseäni liikaa. Olen nähnyt jo kerran miten tämmöisessä tapauksessa käy ja poltin siipeni todella pahasti sillä kertaa. Ei enää ikinä uudestaan.

Ei mulla näköjään taaskaan ollut mitään oikeaa asiaa, kunhan lämpimikseni kirjoittelen jonninjoutavaa diipadaapaa.