Mä olen miettinyt viime aikoina aika paljon, ja se on vaikuttanut tietysti todella moneen asiaan. Omituisinta kaikessa on se, että mitä enemmän mä mietin, sitä tyhmempiä ratkaisuja mä teen. Mulle tiputettiin eteen kultalautasella täydellinen parisuhde. Ja mitä minä teen? Minä MIETIN ja sitten taas ryssin kaiken. Ei sillä oikeastaan väliä. Ei millään ole oikeastaan väliä. Niin yksinkertainen asia kun elämä voi joskus tuntua siltä, etten osaa olla siitä kyllin kiitollinen. Mutta mä olen. Aina välillä. Päivittäin sen pienen hetken, kun en mieti tai ajattele mitään.

Mä mietin sellaisia asioita joissa ei ole muiden kannalta mitään väliä. Esimerkkinä tästä mietin tässä yksi päivä, että huomaakohan töissä joku että mulla ei ollut mitään aplikaattoria jolla olisin laittanut meikkivoidetta, tulikohan sitä tasaisesti ja osasinko mä käyttää sitä oikein. Mä TIEDÄN että mun elämäni perustuu muiden miellyttämiseen, on perustunut jo pienestä pitäen. Ei se ole mikään salaisuus, mun äiti on vaikea ihminen joka on tehnyt korjaamatonta tuhoa mun identiteettiin ja itsetuntoon. Pelottavinta on, että mä tunnistan itsessäni niitä täysin samoja piirteitä ja jopa ymmärrän miksi äiti tekee niinkuin tekee tai sanoo asioita. Viime talvena me riideltiin äidin kanssa paljon. Nyt mä olen ymmärtänyt, että se kaikki ihan oikeasti oli mun syytä. Minä olin kiittämätön, laiska ja saamaton vätys. Huomaan, että mitä enemmän mä hyvitän sitä kaikkea, sitä helpompi mun on olla. Eikä me tapella äidin kanssa enää.

Eräs ystäväni tiedusteli tässä päivänä eräänä Kylli-tädin horinoita luettuaan että miksen mä ole sanonut mitään siitä miltä musta tuntuu ja mitä mä kelaan asioista. Kyse ei ole epäluottamuksesta. Kyse on tuomitsemisen pelosta. Pelosta, että mun oikeuteni suruun, tuskaan, kaipaukseen, epätoivoon ja toivottomaan rakkauteen tuomitaan. Ihmiset ovat hirvittävän kärkkäitä tuomitsemaan toisten ratkaisuja. Oli kyseessä sitten koiran pennutus, kastematojen mallitoimiston perustaminen tai vaikkapa se, että täydellisellä pihakivetyksellä on yksi väärän värinen kivi väärässä rivissä. Minä olen se väärän värinen kivi väärällä rivillä muuten täydellisellä pihakivetyksellä. Minut tuomitaan ennenkuin saan edes suutani auki. On asioita joista en halua puhua, niistä haluan kirjoittaa.

Kirjoitin kirjeen muotoon edellisen bloggaukseni sillä oletuksella, että se voisi auttaa mua paranemaan. Mä haluaisin uskaltaa uskaltaa. Mutta ei mua voi auttaa, eikä mua voi pakottaa puhumaan. Mutta ei mua saa myöskään tuomita siitä ratkaisusta, etten halua kaataa tätä kenenkään muun niskaan. Mulla on jäljellä enää muistot ihanasta elämästä joka mulla hetken oli. En halua, että ne muistot tahrataan tuomitsemalla. Haluan omassa pienessä kuplassani helliä niitä muistoja ja elätellä toiveita siitä, että se joskus palaisi. Että se kaikki palaisi. On henkisesti hirveän rankkaa yrittää rämpiä tässä samassa suossa. Jokainen päivä näyttää sateiselta ja harmaalta. Mutta mä näen myös auringon. Se hymyilee mulle hänen kasvoillaan. Mun muistoissani paistaa aina aurinko, ja on lämmin. Peiton alla on aina lämmin.

Kuuntelin töissä Kaija Koota. Yksi biisi tuntui erityisen omalta ja puhuttelevalta. Olen aina ajatellut kyseistä biisiä hieman eri tavalla, mutta nyt kuulin sen ihan uudella nuotilla. Ajattelin ensin, että tämä biisi kuvaa tunteitani suurimmasta mahdollisesta potentiaalisesta menetyksestä, mutta mä tajusin että mä olen kokenut jo Sen Suurimman Mahdollisen Menetyksen. Isku vasten kasvoja, en usko että edes lemmikkieni menetys tuntuisi niin tuskalliselta kuin se, että minä menetin sinut.  Toivunko sinusta ikinä? Ja haluanko toipua?
http://www.youtube.com/watch?v=54LT8vGzaxI

Oon selviämättä päivä kerrallaan. Neljään sanaan kiteytyy minun elämäni.